Oon aina tiennyt omaavani suodattimen, nimittäin kuviani ja kirjoituksiani kohtaan, mutta nyt tää mun sensuuri on kasvanut niin hupsuksi, että ihan naurattaa ja päätän vetäistä verhon alas.
Perfektionistinä elo ei ole kyllä siitä helpoimmasta päästä, jos ajattelee omaa valokuvaajan työtänsä - puhumattakaan tän blogin pidosta. Saatan välillä uhrata puolikin päivää miettien, että miten mie nyt tämän muotoilen ja onkohan tuo kuva nyt se ihan oikea... Täyttä soopaa, vaikka kyllähän tuossakin kehittyy. Harmi puoli vain on - näin parin vuoden syvällä rintaäänellä - että pirun hitaasti. Kirjoittamaan ei opi ellei kirjoita ja valitsemaan ne oikeat kuvat tänne blogiin on vain illuusio täydellisyydestä.
Tää mun ajatuksenjuoksu iltaa kohti lähti oikeastaan jo aamulla liikenteeseen, kun soopasin miehelleni siitä, miten hän jättää asiat usein puolitiehen ja minä saan kärsiä siitä jälkeenpäin. Asiaan kuului myös muita upeaakin upeampia heittoja, jotka herrasnaislaisesti jätän teidän korvienne ulottumattomiin. Pitkän parisuhteen draamaa, you know. Herra Sattumaa heitti kuitenkin hyvän ja herättävän läpän vauhdikkaan keskustelumme päätteeksi: "-- Sä se pelkäät epäonnistua."
Se kolahti.
Varoitan: nyt tulee freesiä, vielä pääni sisällä käsittelemätöntä tekstiä ilmaan, joten en takaa kirjoitukseni loogisuutta.
Oon lapsesta asti ollu pirun nipo. Jossain asioissa oon ollut ja olen edelleen aika lahjakas ja jotkin asiat, kuten kielet, ovat tuottaneet suuresti päänvaivaa. Jokainen epäonnistunut koe, tehtävä tai valinta on aina jäänyt päälle, rullaamaan. En oo osannu päästä irti ennen kuin uutta on pukannut ajatuspiiriini täyttämään tilan. Virheistä oppii, joo... mut irtipäästäminen ja itselleen anteeksi antaminen; opetella jatkamaan, jättämään taaksensa sen, mitä ei enää ole oleellista, sitä mie en ole vielä oppinut. Kenties halunnutkaan oppia tai tullut aikaisemmin ajatelleeksi, miten tärkeitä nää irtipäästämisen taidot mun jokapäiväisen elämän kannalta on.
Mie luulen, että mulla on aikamoinen diasarja koko ajan mun pään sisällä käynnissä irtipäästämättömistä asioista, kokemuksista ja ajatuksista. Ne häiritsee välillä elämää hurjasti, öisin varsinkin jälleen näin vuosien jälkeen. Kaikki mielekäskin tekeminen tuntuu välillä tosi raskaalta, kun tuntuu, ettei aivot saa happea kaikelta sitä rumbalta, mitä päässä pyörii.
Valokuvat. Ne on tän mun blogin kantava selkä. Eikä väin blogin, vaan mun tän hetkisen elämän. Koen haluavani kuvata ihmisille, mutta mikä hassua: 99,9% kuvistani eivät näe kovalevyltä koskaan päivänvaloa. Eivät siksi, että ne olisivat huonoja tai liian henkilökohtaisia, vaan siksi, että niiden tekijä on perfektionisti, joka pelkää epäonnistua. Ajanpuutten ja täydellisyydenhakuisuuteni vuoksi tässä blogissa näitä tekstejäkään ei liiaksi ole katseltavaksi.
• • •
Nyt alkaa väsyttää. Jatkan ajatustyötä tyynyn puolella. Tästä sais varmasti romaanin kirjoitettua, mutta näillä taidoilla jätän homman toistaiseksi tähän. Muuten en kesties koskaan saisi tätä tekstiä julkaistua, ei nimittäin olis eka kerta. Virskistävää antaa välillä antaa näinkin julkiseen paikkaan kuin oma blogi jäsentelemätöntä ajatuksenjuoksua. Jännittävää suoraastaan.
Pohjolassa taitaa puhaltaa uudet tuulet. Keväässä vaan on sitä taikaa.
