Olen huomannut omaavani jännittävän tavan koskien omia henkilökohtaisia valokuviani. Prosessoin hitaasti. Ottamani kuva saattaa muhia ja mehustua bittiavaruudessa kuukaudesta vuoteen, ennen kuin palaan sitä katselemaan ja ihastelemaan, käsittelemään ja julkaisemaan. Koen joka kerta tarvitsevani tämän ajan, tietynlaisen irrottautumisen itse kuvaustilanteesta ja kuvausprosessista. Unohdettuani ja löydettyäni kuvani uudelleen alkaa pikainen kuherruskuukausi, jossa kuorin toukan kotelostaan ja annan sille perhosen siivet. Minulle tämä tapa toimii aika mainiosti - löydän kuvasta aina uusia merkityksiä, mitä en kuvaustilanteessa edes tullut ajatelleeksi ja kuvaan muodostuu aina suhde. Sanoisin, että tämä on tapani tehdä kuvistani teoksia, itselleni ja muille katselijoille.
Olen myös huomannut, että otan ihan liikaa juttuja itselleni. En oikein osaa sanoa ei, sillä kaikenmoiset maailman asiat kiinnostavat. Siinä sitten ollaan, sata rautaa tulessa yhtäaikaa ja pitäisi joskus nukkuakin ja kenties pitää yllä ihmissuhteita, puhumattakaan blogin päivityksestä. Elämän ikäinen opeteltava asia kenties?
Ihmissuhteista puheenollen: rakas ystäväni Elise on niin ihastuttava ja upea tanssija, ettei kamerani osaa elää ilman hänen kuviaan. Ja kuten fiksu jo ehkä arvasikin,
en ottanut näitä kuvia
ja luonut tätä sarjaa
...ihan eilen...
